levoton tunne. Sellaisina iltoina mieheni muuttui aina erilaiseksi – äänekkääksi, omahyväiseksi, ylimieliseksi kyvyistään tehdä mitä tahansa.
Kuten tavallista, hän oli huomion keskipisteenä. Hän syöksyi vierasryhmästä toiseen, nauroi kovempaa kuin kukaan muu, kätteli ja herätti kaikkien katseet. Lähestyessään minua hän kumartui puoleeni ja kuiskasi säteilevästi hymyillen, että hän oli valmistanut "pienen yllätyksen" huutokauppaa varten.
Kun juontaja ilmoitti seuraavan asian, mieheni käveli itsevarmasti lavalle ja otti mikrofonin. Huone hiljeni – kaikki tiesivät, että hän rakasti dramaattisia sisääntuloja.
”Hyvät naiset ja herrat”, hän aloitti dramaattisella tauolla, ”tänään olen päättänyt lahjoittaa jotain erityistä.”
Hän
